allekirjoittanut karjuu ilman autotunea (1970-luku)
Meri on avoin, mutta siellä on pirun kylmä. Katselin Suomenlahden syksyistä kirkkautta rannalla, ei sinne nyt oikeastaan tee mieli. Jäätyy ehkä pian. Syksyistä hytinää, juoksulenkkejä pienessä pakkasessa. Kevään odottelua, ihan koko talvi. Muistui mieleen kun joskus nuorempana ajeli venettä telakalle näihin aikoihin. Joskus sitslooda puolillaan lunta. Se on se paikka missä purjeveneessä istutaan, loota.
Soittamisen opettelun aloitin noin 1970-luvun alussa. Muistelin niitä vehkeitä joita silloin oli käytössä kun säädin iltapäivällä hienoa, mallintavaa laitetta jossa on oikeastaan kaikki mahdollinen ja ehkä myös kaikki ihan mahdoton, minkä vuoksi niitä ns. perussäätöjä joutuu hieman etsimään vaikka kaikki on kirjaimellisesti käden ulottuvilla, signaaliketju on sormenpäin aseteltavissa oikeaan järjestykseen ja jokaiselle virtuaaliselle vehkeelle on tarkemmat asetukset kuin noille aiemmin käytössä olleille ”kuoriaisille”, eli niin sanotuille efekteille sun muille.
Efekti, niin, se on eräälainen tehoste, tässä tapauksessa ääntä muokkaava tehoste. Jossain oli äskettäin juttu jossa kerrottiin ettei nykyään enää juuri kukaan ”ammattilainen” laula ilman niin sanottua ”autotunea”. Vehkeellä on tarkempi ”sävelkorva” kuin sillä esiintyvällä ”ammattilaisella”. En käytä näissä harrastushommissa autotunea, mutta (sähkö)kitaran ääntä muokkaan jonkin verran.
Rakensin ensimmäisen sähkökitaran koulun käsityöluokassa koulutuntien jälkeen. Vahvistimen virkaa toimitti aluksi vanha putkiradio. Omatekoisen kitaran ja putkiradion yhdistelmästä lähti luultavasti aika kamala ääni. Ostin ensimmäisen kunnollisen putkivahvistimen lainarahalla.
Se oli aika karua se ”köyhän opiskelijan elämä”. Ja niin taitaa olla edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti