Ongelma ei ratkea…
vain hiussuoni päästäsi katkeaa
Tähän ylläolevaan aatokseen sävelsin aikoinaan jonkinmoisen laulun jonka kulkua en enää tarkalleen muista sillä luomisen ajankohdasta saattaa olla aikaa sellaiset neljäkymmentä vuotta, ehkä vähän enemmän.
Niin, sävelsin ja sävelsin. Kaikkea sitä saa sitten myöhemmin, jopa neljäkymmentä vuotta myöhemmin hävetä. Niinku nuoruuden sävellyksiä. Niinku.
Ja
Marraskuu, (se talvinen maisema)
Kuura hiipi maahan. (No niin hiipi.)
Kesän hetki jäähtyi muistoks vaaleaks.
(muis)toks, ...toks, ...leaks)
Lapsen sulkeistettu leikki.
Testaa kumpi on masentavampi, ruudussa seikkaileva väkivaltainen poliisi vai M. Sarkolan Psykiatri? Ajaudun moiseen testiin tavallaan sattumalta – jos nyt mikään sattumaa on – kun nuo kaksi masentavaa teosta kamppailevat päiväkävelyllä mielessäni paikasta auringossa, kelissä ei sinänsä ole mitään vikaa, aurinko paistaa yli lumisen maiseman ja luistoa piisaa.
Etenen pitkin kävelytietä kuten myös tarinoissa joissa väkivaltainen poliisisetä Irlannissa vaikuttaa lopulta harmittomalta. Sen sijaan M. Sarkolan psykiatrisedän Liisa-vaimo on hirviö. Henkinen väkivalta ylittää irlantilaisen poliisisedän sotaisan kohelluksen.
Okei, testi suoritettu ja lenkki heitetty, illalla sitten juoksulenkille. Tossu tuntuu pitävät kävelytiellä hyvin. (kore-tex, vai mikä lie ihmeaine kengän päällysteenä)
En muista enää missä niistä useista Houellebeq’eista päähenkilö ”masentuu hitaasti”, ehkä siinä ensimmäisessä suomnennetussa, mikä sen nimi oli? Halujen taistelukenttä? Siitä on jo vuosia? 2009. Talvista masennusta saattaisi kutsua hitaasti syliinsä ottavaksi, tarkastele lumisia penkereitä, liukastele tutuilla reiteillä, hiihtele tuiskussa määrättömiä matkoja, juokse pyryssä jäisillä väylillä.
No niin. Älä lue tätä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti