Riks, raks sanovat oksat kun astuu. Vesi kiiltelee polulle pudonneilla ruskeilla lehdillä ja ylitseni kaartuvilla kuusenoksilla. Tässä on hieno tunnelma, sitten polku aukeaa metsän halki kaivetun kaasulinjan tarpeisiin avatuksi hiekkatieksi josta risteää toinen linja joka on aikoinaan raivattu palvelinkeskukseen vedetyn sähkölinjan laajennustyömaille. Vähän matkan päässä sähkölinjat ylittävät joen ja poukaman.
Marraskuinen merenlahti, pilvistä kuten niin usein. Jostain syystä en enää nykyään mieli marraskuisille vesille, kuten joskus aikaisemmin. Jollakin maastorakkineella tähän rantaan saisi tuotua kajakin.
Sähkölinja surisee hiljaa yläpuolella ja syöttää virtaa laskentapilven ja niin sanotun tekoälyn tarpeisiin. Kielimalli kuulemma haukkaa sähköä vietävästi, ahne. Meri on lähes tyyni, hiljaa. Mitähän meri, nuo kalliot ja kivet tahi nämä ympärilläni kohti taivasta ojentuvat kasvit ajattelevat kielimallista? Sen kun tietäisi. Mutta se on vähän mitä luonnosta tiedämme tai luulemme tietävämme.
Meren, kallioiden, kivien ja kasvien äänetön huuto?
Vähän myöhemmin, takaisin päin kulkiessa tulee savuava laite vastaan, vanha ukko mönkijänsä selässä, hän ei tietenkään tervehdi koska olen täällä aivan tuntematon, asunut tossa lähellä vasta parikymmentä vuotta, mutta tottahan on etten ole täältä päin kotoisin,
tai oikeastaan yhtään mistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti